Pariisista, parkleteista ja kirjoittamisesta
Ja lukemisesta.
Tunnen erään suomalaisen, joka asuu Pariisissa. Seuraan häntä Instagramissa, tietysti. Ja vaikka kuinka vihaan Instagramia, pakko myöntää, että on siitä iloakin. (Voinkohan muuten enää koskaan sanoa “on siitä iloakin” ilman, että tämä kirja tulee mieleeni?)
Olen onnellinen siitä, että pääsen näkemään Pariisia ystäväni Instagram-julkaisujen kautta. Ensinnäkin siksi, että Pariisi näyttää tietysti tosi kauniilta ja toiseksi siksi, koska alkaa vaikuttaa siltä, etten ole vähään aikaan itse pääsemässä Pariisiin – minkä päättelen siitä, että olen suunnitellut Pariisin matkaa vuodesta 2009 saakka, enkä silti ole saanut sitä vielä toteutettua. Enkä siis ruoski siitä itseäni tai mitään, kyse on kaikkien vuosien ajan ollut lähinnä olosuhteista. Ensin ei ollut rahaa, ja sitten kun oli, halusin matkustaa Pariisin sijaan jonnekin muualle (yleensä Tukholmaan), sitten ei taaskaan ollut rahaa, ja sitten kun taas oli, niin, tai no, ehkä vaan säästän kaikkien aikaa ja kerron, että sama kuvio toistui monta vuotta, aina siihen saakka, kunnes sain lapset ja aloin miettiä, enkö olisi voinut jättää edes yhtä Tukholman matkaa tekemättä ja piipahtaa sen sijaan Pariisissa, niin, ettei minun tarvitsisi hokea loppuikääni, että olisihan se nyt ihanaa viettää viikko tai edes pitkä viikonloppu Pariisissa, kuten hoen ystävälleni, jonka aiemmin mainitsin. Toinen asia, jota hoen ystävälleni, on se, että miksi täällä Helsingissä on kaikki niin kamalan näköistä. Ja kun kirjoitan kaikki tarkoitan: ainakin parkletit.
Enkä siis todellakaan ollut muistanut, että näillä väliaikaisilla terasseilla on oma nimikin, mutta onhan niillä. Parkletit – vai pitäisikö sanoa “urbaanit keitaat” – ilmestyivät helsinkiläiseen katukuvaan jo melkein kymmenen vuotta sitten. Ja ajan kuluessa suomalaiset varmaan vaan alkoivat ajatella, että kiva, kun on näitä parkletteja.
Nykyinen työhuoneeni on Helsingin keskustassa, joten parkleteiden näkemiseltä on vaikea välttyä.
“Luuletko, että Pariisissa voisi olla näin paljon parkleteja?” olen kysynyt ystävältäni.
“Entä mitä mieltä olet tästä Tavastian uudesta terassista?”
Tämä ei ole sellainen kirjoitus, jossa esitän omia ajatuksiani siitä, miltä kaupungin pitäisi näyttää. Halusin vain sanoa, etten usko, että kaikissa maailman kaupungeissa innostuttaisiin parklet-kyhäyksistä samaan malliin, kuin Helsingissä.
Sitten päivän muihin aiheisiin.
Kirjan kirjoittaminen on sujunut niin ja näin. On ollut päiviä, joina olen “saanut kiinni” tunteesta ja olen kyennyt kirjoittamaan tekstiä, johon olen ollut tyytyväinen. Mutta harmillisen usein on tuntunut vain siltä, ettei ajatus oikein kulje, ja että istun päivät pitkät läppärin edessä, lisään sanan toisensa perään ja mietin ainoastaan sitä, ettei työnteon pitäisi tuntua näin typerältä, tai että jos pitäisi, niin kunpa edes saisin vähän useammin nähdä työni tuloksen, niin, että voisin sanoa itselleni: “Sain aikaan jotain.”
Olen ajatellut optimistisesti, että kirjani voisi valmistua syksyksi 2026. Mutta sitten olen ajatellut, että miksi pitäisi. Jos minulla ei kerran ole kirjoittamiseen muuta motivaatiota kuin se, että saisin sen valmiiksi, miksi jatkaa? (Paitsi tietysti siksi, että olen jo saanut kirjan ennakon enkä todellakaan aio palauttaa sitä.)
Toisaalta taas kirjan kirjoittamisen rinnalla kolumnien kirjoittaminen tuntuu todella palkitsevalta. (Kirjoitan Me Naisiin kolumnin joka kolmas viikko.) Kolumnit kun tulevat oikeasti joskus valmiiksikin, niiden kirjoittamisesta maksetaan ihan ok palkkio, ja kivaa lukijapalautettakin tulee silloin tällöin. Mutta ei siitä sen enempää. Siitäkään. Ajattelin nimittäin nyt lopettaa tämän tekstin.
Paitsi että yksi asia on vielä!
Aloin lukea Hernan Diazin Luotto-kirjaa. Kirjaa, joka sai Dua Lipan ja hänen miehensä rakastumaan toisiinsa. Onkohan Hernan Diaz kiinnostunut tuosta tiedosta? Vai ajatteleeko vaan, että aivan sama? Toisethan tuntuvat oikein nauttivan siitä, ettei kukaan ymmärrä mitään siitä, mitä he kirjoittavat.
Yhtä kaikki Diazin teos vaikuttaa ensiluokkaiselta.
Good for him, kuten eräs ystäväni sanoisi.
Hyvää heinäkuun ensimmäistä päivää!
